juu, tismalleen. melankoliaa.
edit:
voi luoja, nyt vasta huomasin mikä on ollu mun edellinen postaus. Miks tää menee aina niin, et ku tunteet on vuoristoradan huipulla tai pohjalla ni avaan bloggerin ja jaan elämäni kaikille? Miksen osaa olla kiitollinen ja nähdä kauneutta siinä tavallisessa arjessa ja vaikka kirjoittaa siitä. Niistä onnen hetkistä aamulla kun kuulen kevään ensimmäisen linnunlaulun, tapaan yllättäviä tuttuja junassa, jotka piristävät päivääni tai niistä sinisistä silmistä tyynyn toisella puolen. Minne lie kadonnut se onni.
