Olen kateellinen muiden rakkaudesta. Tämä on lause, joka on pyörinyt päässäni viimeaikoina, ja jonka yritän vain myöntää itselleni. Niin se vain on. En halua muiden miehiä, enkä ketä tahansa miestä, enkä välttämättä juuri nyt miestä ollenkaan. Mutta olen kateellinen rakkaudesta. Pyyteettömästä toisen hyväksymisestä sellaisena kuin on ja yhteisten asioiden jakamisesta. Ymmärtämisestä ja vilpittömästä läsnäolosta. En jaksa esittää, en halua piiloutua kuoreeni kaiken aikaa, mitä kokoajan teen. Nauran ja hymyilen, yritän väittää itselleni ettei sisimpäni kaipaa rakkautta ja hellyydenosoituksia. Yritän väittää itselleni että olen tyytyväinen sinkkuna ja juuri näin. Silti en ole ja silti torjun miehen toisensa jälkeen, tahallani tai tahtomattani. On syksy ja melankolia täyttää mieleni.
"Näen syksyn saapuvan
Olen sinun haluathan
Olen minä odottanut
aivan liian kauan jo
Mikset olisi, mikset olisi?
Mikset olisi, mikset olisi jo onnellinen?
Syksy saapuu taas
joka päivä uudestaan
sainko sinut hajoamaan
vai olitko jo hajalla?
Mikset olisi, mikset olisi?
Mikset olisi, mikset olisi jo onnellinen?
Pian lumi alkaa pudota
Ja minä putoan sen mukana
Putoan, putoan, putoan…"
Minä ja Ville Ahonen - Syksy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti