Pastellinsävyisiä ajatuksia

Tämä päivä on mennyt kahden ajatuksen vaiheilla. Ensimmäisenä se, että rakastanko tosiaan niin paljon että haluan yrittää vaikka todennäköisin tulos on rikki, hajalla, tuhannen päreinä, sirpaleina ja mitä vielä. Palasina. Toinen ajatus on ollut... tai siis itseasiassa nyt kun sen paperille laitan niin ei niitä muita ole ollutkaan. Vain ajatushaaroja alkuperäisestä aiheesta. Mitä tehdä niille ihmissuhteiden aluille, jotka miellyttävällä tavalla ovat alkaneet kukoistaa. Mitä tehdä niille, kun en osaa päästää irti aikaisemmasta. Mistä löytäisin sen rohkeuden, joka saisi minut heittäytymään ja puhumaan tunteistani. Sillä kokonaisen itsekseni vietetyn päivän lopputulemana on se, etten voi siirtyä asioissa eteenpäin, ennenkuin olen saanut kaivettua esille tämän alkuperäisen sydänsärkyni syvimmät juuret. Joko ne tulee silloin kitkeä irti ja suihkuttaa rounduppia perään, tai peitellä uudella mullalla, ravita ja kastella huolella. Jos on jotain vinkkejä kuinka lähestyä puolituntematonta, salaa rakastamaansa henkilöä säikyttämättä sitä pois... Otan vinkkejä vastaan. Hänestä humaltuneena ja sokeutuneena maailmalle ei yksinkertaisiinkaan päätöksiin tai tekoihin ole rahkeita. Vihastuttaa. 

Kuvia kukista ja perhosista ja olkihatut päissään tanssivista tytöistä juhannusyönä. Jos ei heilaa helluntaina niin ei koko kesänä.