oon onnellinen mut mitä sitten?

"Love is a drug and you are my cigarette
Love is addiction and you are my Nicorette
Love is a drug like chocolate like cigarettes
I'm feeling sick, I've got to medicate myself"

Miksei vois rakkaus olla näin helppoa? Rehellistä ja pakahduttavaa? Miks täytyy sompailla ees taas, sinne ja tänne. Muuttaa mieltään, olla liian hyväuskoinen ja myöhemmin katua. Pohtia asioiden olemattomia mahdollisuuksia ja hylätä liian lähelle uskaltavat ihmiset käpertymällä kuoreensa. Jospa olis olemassa se ainoa oikea, ja sen tietäis kun se tulis vastaan. Joku maaginen voima kertois, että tässä se nyt on. Älä mokaa, anna mennä. Go for it.

Pastellinsävyisiä ajatuksia

Tämä päivä on mennyt kahden ajatuksen vaiheilla. Ensimmäisenä se, että rakastanko tosiaan niin paljon että haluan yrittää vaikka todennäköisin tulos on rikki, hajalla, tuhannen päreinä, sirpaleina ja mitä vielä. Palasina. Toinen ajatus on ollut... tai siis itseasiassa nyt kun sen paperille laitan niin ei niitä muita ole ollutkaan. Vain ajatushaaroja alkuperäisestä aiheesta. Mitä tehdä niille ihmissuhteiden aluille, jotka miellyttävällä tavalla ovat alkaneet kukoistaa. Mitä tehdä niille, kun en osaa päästää irti aikaisemmasta. Mistä löytäisin sen rohkeuden, joka saisi minut heittäytymään ja puhumaan tunteistani. Sillä kokonaisen itsekseni vietetyn päivän lopputulemana on se, etten voi siirtyä asioissa eteenpäin, ennenkuin olen saanut kaivettua esille tämän alkuperäisen sydänsärkyni syvimmät juuret. Joko ne tulee silloin kitkeä irti ja suihkuttaa rounduppia perään, tai peitellä uudella mullalla, ravita ja kastella huolella. Jos on jotain vinkkejä kuinka lähestyä puolituntematonta, salaa rakastamaansa henkilöä säikyttämättä sitä pois... Otan vinkkejä vastaan. Hänestä humaltuneena ja sokeutuneena maailmalle ei yksinkertaisiinkaan päätöksiin tai tekoihin ole rahkeita. Vihastuttaa. 

Kuvia kukista ja perhosista ja olkihatut päissään tanssivista tytöistä juhannusyönä. Jos ei heilaa helluntaina niin ei koko kesänä. 

tiistai/keskiviikko

Hyvää huomenta. Kello näyttää keskiviikkoa 4.02 ja aamun ensimmäinen (illan viimeinen) biisi on Duffyn Warwick Avenue. Aamurusko on kaunis asia. Yön pimeyden taittuessa aamun sarastukseen moni kurjaakin kurjempi arkinen huoli haihtuu ja hälvenee aamunkoin mukana eiliseksi. Tänään on taas uusi alku ja pää pystyssä kohdataan vastaan tulevat asiat. Ihanaa että ympärilläni on niin paljon ystäviä tänä päivänä. Kiitos siitä. Ette voi ymmärtää miten paljon merkitsette minulle juurikin nyt ja tällä hetkellä!

Ja ennen kuin menee liian imeläksi niin toivotan hyvää yötä niille jotka vielä valvovat ja hyvää huomenta niille, jotka ovat jo nousseet. Menkää kuuntelemaan se biisi. Hus hus. Siitä tulee kevyt mieli. Lupaan!

lyyrisiä ajatuksia kesän odotuksesta

Mietin tänään bussissa, mikä biisi saisi mieleni keveäksi seuraavan kolmen minuutin ajaksi, kunnes olisi taas ryhdyttävä töiden pariin, keskityttävä ja otettava rakentavaa palautetta vastaan. Tai "paskaa niskaan", moni muu varmasti sanoisi niin, mutta nautin työstäni samalla jopa hieman liikaa. Aurinko hymyili minulle kun astuin bussista ulos ja haistoin pakokaasun katkun. Lokit nauroivat ja hymy valtasi kasvoni kun huomaisin valitsevani tämän kappaleen kännykästäni. Pohdiskelua. Tiettyä keveyttä tai epätietoisuutta. Elämäniloa ainakin. Autuasta tiedottomuutta tulevasta, olevasta, olleesta. Ja silti hyväntuulinen viheltely ja hyväksyntä siitä, ettei asioita saa valmiiksi. Tekemälläkään. Mutta se ei haittaa, se ei haittaa! Matka on määränpää. Kesä on ovella ja se tuoksuu kaduilla. Kostea rantahiekka, se on kesän tuoksu. Tunsin sen jo eilen. Ja lokit nauroivat silloinkin. Kesäyössä.








Olavi Uusivirta - Auringon lapsi

// Siis kyllä huomaa, että vietän päivässä kuusi tuntia kuunnellen lyyristä teatteria. Kauhistuttaa, miten se tarttuu kieleen ja mieleen. Takertuu kuin ohdake eikä päästä irti, ja piikkejä saa poimia nahastaan ja vaatteistaan vielä seuraavallakin viikolla. Huhheijaa, 11 päivää ensi-iltaan.

älä ajattele liikaa, pliis

Itsetietoisuuden tajuamisen hetki. Tai jotain sellaista, en ihan ymmärrä itsekään. On vaikeaa pysytellä järjissä, pitää järki ja tunteet samoilla raiteilla. Kun kaipaa jotain niin kovasti, että hyväksyisi sen lähes keneltä tai mistä tahansa. Arki puuduttaa, vaikka rakastan arkeani. Mieli ei jaksa pysyä ajantasalla kun on liikaa ajateltavaa. Se lähtee poukkoilemaan ja hakee uusia ulottuvuuksia asioihin; "mitäs jos? entäpä jos? tai sitten mitäpä jos? eeei mutta entäs tämä?" Näin helposti se saa ajatukset väärille raiteille ja keskittymisen herpaantumaan. Kyseenalaistamaan kaiken pienen epäoleellisen ja potemaan huonoa omaatuntoa asioista, jotka eivät ole millään tapaa sinun syytäsi. Kaikkea tätä, ja voisin jatkaa valitusvirttä loputtomiin, mutta ei se helpottaisi asiaa millään tavalla. Jos joku keksii taian jolla saan elämäni joka ei edes ole epäjärjestyksessä, luulen vain, järjestykseen ja mieleni seesteiseksi, tervetuloa kertomaan se kommenttilaatikkoon.