this winter is driving me crazy, only sun can help

Me riideltiin taas. Ihan naurettavasta syystä. Molemmat on itsekkäitä eikä kumpikaan anna periks. Ainakaan kovin helposti. Huokaisen syvään ja toivon et olis jo se kesä. Ees kevät. Ees 18.3 ja alkais se työharjottelu. Tällä hetkellä ihan sama mistä sen paikan saan, kunhan vaan pääsen pois koulun penkiltä. Oon niin lopen kyllästyny ravaamaan tuol akatemialla ja noudattamaan niiden pikkumaisia sääntöjä kaikesta ja tiesmistä. "Joo tiedän käyt tässä joka päivä syömässä ja tunnen sut nimeltä mut et saa ruokaa jos et leimaa kelakorttias tohon koneeseen." AHA joo tilasin taas uuden kortin postissa ku se hukkuu aina koululle...
Meinasin jo et teen yhen mun koulutehtävän kännykällä. Siis kuvaan ne kuvat kännykällä ja sillä sipuli. Mul ei oo ikinä "oikee" kamera messissä ku jotain tapahtuu, mut kännykkä on ja siel ois vaik kuin paljon otollista matskuu. Mut en haluis olla niin törkee maikkoi kohtaan vaik ne onki sen ansainnu. Mun poissaolot ei varmasti näytä kovin siistiltä Sadun kirjassa, mut jos vaan keksin tarpeeks hyvät tekosyyt ni se kyl nielasee syötin. I bet it.

 Oon mun vanhemmilla kylässä ja päätin jäädä tänne yöks. En oo nukkunu täällä yönyli kohta vuoteen. Ehkä siks en saa aikaseks mentyy nukkumaan. Oikeestaan hyvä, et mun veli on vallannu mun vanhan huoneen. Olis jotenki tosi outoa nukkua siellä tän vuoden jälkeen. Tyydyn täysin tähän toimistoon/vierashuoneeseen. Sitäpaitsi aamuaurinko ei herätä mua täältä. Eikä etenkään naapurin porakone ja kylppäriremontti. Kheheh! Musta aika huvittavaa, et ne oli ilmottanu kirjeitse 30minuutin vesikatkoksesta, mut siitä poraamisesta ei KUKAAN IKINÄ oo ilmottanu. Voitte kuvitella miten helvetin hauskaa on esim tulla yövuorosta kotiin, onnellisena nukahtaa kasin aikaan omaan sänkyyn ja klo 9.00 alkaa se jumalaton poraaminen! Kaikki seinät kaikuu khrkhrhkrkrkhkh ja ihan sama missä huoneessa on niin ääni tuntuu tulevan viereisen seinän takaa. Parasta on, et korvatulpista ei oo mitäääään hyötyä. Oon valittanu tästä koko sen ajan ku ollaan tossa asuttu, eli abouttiarallaa vuoden päivät kohta. Oisko siinä ollu neljässä asunnossa tähän mennessä kylppäriremppa? Ei oo hauskaa enää, sillä meitin kylppäri on ihan fine suoraan 80-90-luvun vaihteesta, ei vaadi mitään peruskorjailuja eikä krumeluureja. Eli muut saa uudet hienot kylppärit ja meikä kärsii porista ja vasaroista... Ja kaikki tää vaiva pitää nähdä ja silti toi talo puretaan maan tasalle seuraavan kymmenen vuoden sisään, sillä Järvenpäästä tehdään metropoli.

Takaiskuja

Joku on joskus sanonut, että jos kerran menee lääkäriin niin siellä saa sitten ravata jatkuvasti. Näin tais käydä. Pahoittelen jos jotakuta ällöttää mitä seuraavaks kerron, mutta pakko saada purkaa johonkin! Ensinnäkin fuck my life, voimistelu! Elämäni stressaavin asia josta nään edelleen painajaisia, on nyt aiheuttanut mulle vamman loppuelämäkseni. Jotenkin oon onnistunu elämään sen kanssa kymmenen vuotta kenenkään, edes itseni huomaamatta. Kräks. Muistan sen sietämättömän kivun alaselässä, josta en uskaltanut kertoa kenellekkään. Eilen sain tietää, että silloin oli selästäni murtunut nikama, joka ei koskaan päässyt parantumaan. Edelleen hengailee siis selässä lannenikama irtonaisena ristiluusta. Ei jumalauta oikeesti. Mä ku luulin et mul oli vaan joku lihas tulehtunu tai jotain, mut ei. Mulla on tää sama vaiva ku niin monella muullakin entisellä "huippu" voimistelijalla. Tai ei edes niin huippu... Pahinta tässä vaan on se, et joudun ehkä leikkaukseen. Kukaties voinko enää koskaan sen jälkeen tanssia? Ainakaan en ole siihen pystynyt kivuitta viimeiseen puoleen vuoteen. Eilen kävin lunastamassa loppukauden maksut takaisin lääkärintodistusta vastaan ja näin mielessäni kuinka yks tulevaisuuden ovi sulkeutui nenäni edestä. 

Nyt istun kotisohvalla vietellen sairaslomaa, lyhyttä sellaista tosin. Pitäis kai keksiä mitä elämässä seuraavaks haluaa tehdä, koska en kuulemma voi jatkaa sellaisessa työssä kuin nyt. Likaa nostoja, vääriä työskentelyasentoja, liukastumisvaara yms yms lista on loputon. Pikkasen nauratti kun tuli tänään meili että McDonald's on voittanu jonku maailman paras työpaikka -palkinnon. Joo just niin. Oon vasta toinen puolen vuoden sisään selän takia saikulla. Ja tää valokuvaajajuttu. Onneks olin jo mielessäni päättäny et siit ei tuu mulle uraa, mut meinasin kuitenki käydä koulun loppuun. Mitäs nyt ku fyysisten rasitteiden takia musta ei ehkä voi tulla kuvaajaa? Paljon se siis hyödyttää, että kidun siinä koulussa jo valmiiks ja sit ku valmistun ni siit ei oo paskaakaa hyötyä? Turhauttavaa. Haluisin vaan löytää selkeen rytmin tälle elämälle. En jaksa tämmöstä epäselvyyttä ja päättämättömyyttä. 

musiikki sai meidät sekaisin onnesta

Antti Autio @ Siltanen 13.2.2013

Täydellinen ilta. Siis kertakaikkiaan. Ei haitannut yhtään, että lähdin yksin. Löysin paikan baaritiskin nurkalta, ostin Happy Joen ja rentouduin reilun tunnin verran autuaasti musiikkia kuunnellen. Paikalle oli saapunut paljon porukkaa. Paljon myös tuttuja naamoja, mutta kuitenkin vieraita ihmisiä. Mietin, tunnistiko kukaan minua, vaikka minä tunnistin heidät. Ei välttämättä. Niinhän se vaan menee, että ne vanhemmat oppilaat jää mieleen, mutta nuoret eivät. Tässä tapauksessa minä olin se pari vuotta nuorempi, joka muistaa kyllä "coolit" vanhemmat opiskelijatoverit. Olin siis tuntematon, mutta ehkä kuitenkin tyytyväinen asiaan. Musiikki oli täydellistä, vei kylmiä väreitä ympäriinsä ja hiveli about kaikkia aisteja. Tää on sellasta musaa, että ei oo väliä vaikka biisi ei ois tuttu. Silti se on vaan ihan mahtavaa alusta loppuun. Mut sit taas jos se on tuttu, niin fiilikset nousee sata kertaa paremmiksi! Ymmärrätte kyllä. Joitakin lauluääniä vaan rakastaa, ei voi mitään.

Kuten huomaatte, raahasin kamerani mukaan. Yritän saada itseni heräteltyä kuvausmoodille, koska olis tässä esim. tää koulu suoritettavana. Aikas vaikeeta meinaan saada arvosanoja mistään, jos ei suostu kameraa käsissään pitelemään. Laatu on todellakin sitä mitä voi olettaa kolmen kuukauden kuvaustauon jälkeen, mutta antaa olla. Kyl se tästä taas rupee heräilee kun pakotan itseni kantamaan tota rakkinetta mukanani. Saatte vielä nähdä!

Huomenna ois edessä välipalaute kantaaottavuustehtävästä (heh en oo tehny) ja iltapäivästä Hyrylään kuvaamaan vanhojentansseja. Kaikkeen sitä tuleeki lupauduttuu, ja vielä lähes olemattomalla palkalla. Thank god käytiin tänään tsekkailee mestoja. Mun kuvauspari on niin hermona ja jännityksissä et en tiiä mitä siitä oikeen tulee. Varmaan saan hoitaa sen organisoinnin ja kaiken muun, ku toinen seisoo polvet tutisten nurkassa, sanoo "muikku" ja painaa laukasinta... Wish me luck..

Nyt lainaisin tähän Olavi Uusivirran lyriikoita jostain biisistä, mut mulle tuli täydellinen black out! Muistin sen vielä illalla... byhyy.

Mieleni meri

Tämä yksin asustelu saa kyllä ajatukset pyörimään mitä ihmeellisimmissä asioissa. Olen nähnyt unia vihaisesta merestä, kaukomaista ja sukulaisista ja ystävistä, joita en ole nähnyt vuosiin. Tunteellisia unia, joista ei arvaa niiden olevan vain unta. Sitten taas herään hämmentyneenä uuteen päivään, joka ei millään tapaa muistutua unieni todellisuutta. Huvittavaa kyllä, vaikka unet ovat usein järkyttäviä tai niissä vallitsee kaaos, silti tiedostan kaipaavani paikkoihin jotka esiintyvät niissä. Kuvat ovat viime lokakuulta Kreetalta kovan myrskyn jälkeen. Epäilen asian osuuta asiaan...

Mutta asiasta kukkaruukkuun: tänään tuli täyteen kaksi kuukautta siitä, kun olen viimeksi koskenut kameraan. Omaan kameraan olen koskenut viimeksi aika tasan kolme kuukautta sitten. Tuolla se lojuu, laukussa kaapin perällä. Vähän aika sitten pidin kunnon pyykkipäivän ja löysin tuon kameran pyykkikorin pohjalta. Mitähän se sinne oli eksynyt. Kertoo ilmeisen hyvin siitä miten järkyttävän paljon tää koulu mua tällä hetkellä kiinnostaa... Huomenna olis kuitenkin tarkoitus saada muutosta aikaan ja ottaa toi kamera tuolta messiin. Pitäis lähtee kuvaamaan jotain kantaaottavaa aihetta koulutehtävää varten Helsingin kaduille. Illemmalla pääsiskin sitten nauttimaan hyvästä musiikista Siltasessa. Antti Autio ja Joska soittaa livenä pitkästä aikaa. Ainoastaan keikkaseura puuttuu, näyttää vähän toivottomalta kun kaikki saman musiikkityylin kuuntelijat on jo käyty läpi. Kai sitä kerran voi yksinkin mennä, tuskin kukaan pahalla katsoo. Hyvällä tuurilla sieltä voi löytää vanhoja tuttuja joiden kanssa rupatella menneistä vuosista ja vaihtaa kuulumisia.

Tahdon muuttaa tulevaisuuttani

"you can't change what you really are" 

Kirjoitin juuri A4 pituisen elämäkerran itsestäni. En löytänyt mitään ihmeellistä uutta itsestäni, mutta se lisäsi tietoisuutta että olen tekemässä oikeaa valintaa elämässäni. Olen koko vuoden valittanut tylsää elämääni ja talvella haahuillut masennuksen rajamailla näkemättä kavereita viikkoihin. Onneksi asun yhdessä poikaystäväni kanssa, eihän tästä muuten tulis varmaan yhtään mitään. Äidille en osaa avautua asioista samalla tavalla. Meillä on aina ollut sellaiset välit että puhutaan vain hyvistä asioista. Toisaalta se on ihan hyvä mielelle, ettei pyörittele niitä negatiivisia juttuja liikaa, mutta oikeista asioista pitää myös pystyä ja saada puhua. Se mitä olen siis nyt päättänyt on, että haen uuteen kouluun. Yliopistoon, siihen yhteen ja ainoaan mihin olen ikinä halunnut mennä. Olen kaksi vuotta vältellyt asiaa sillä varjolla etten ole tarpeeksi hyvä. Nyt olen kuitenkin todennut että se on ainoa mitä elämältä haluan. Jos en sinne pääse, sitten voin miettiä asiat taas uudestaan, mutta en aijo jättää hakematta siksi, etten omasta mielestäni ole tarpeeksi hyvä. Ymmärrättehän. Jos pääsen tähän kouluun jätän nykyiset opintoni kesken. Mä niin jätän ne kesken, koska niistä ei oo aiheutunu mulle muuta kun stressiä ja ahdistusta. Mä oon tiimityöskentelijä, en sooloilija. Siks musta ei voi tulla valokuvaajaa. Joku muu musta tulee, se riippuu siitä mihin kouluun seuraavaks pääsen. Yrittänyttä ei laiteta. Kuunnelkaa vähän Keanea niin maailma näyttää taas positiiviselta.

Addiction

Tää on ihan ihmeellinen olo. Ei oo ollu tällaista pitkään aikaan. Kai tiedätte sen fiiliksen, kun kääntää viimeisen sivun lempi kirjastansa, johon on tulossa jatko-osa? Jep, se fiilis. Sellanen haikea, kutkuttava, malttamaton. Muistan sen Harry Pottereista ja Artemis Fowleista. Mutta molemmat sarjat ovat jo saaneet päätöksensä.

Näköjään kohtalo (joopajoo) kuitenkin johdatti mut katsomaan BBC:n tv-sarjaa Sherlock. Ostin sen veljelleni joululahjaksi, mutta päädyinkin myös itse katsomaan sitä. Näköjään täysin uusi maailma avautui minulle, ja nyt onkin hieman vaikeaa palata todellisuuteen, kun on elänyt Bakerstreet 221b:ssä viimeiset kolme vuorokautta. Sitä vaan miettii, miten pieni ja turha oma elämä onkaan. Täällänäin, 30 000 asukkaan kaupungissa, sen vilkkaimman kadun varressa, omassa huoneessa. On hyvin hiljaista eikä mitään erikoista tule tapahtumaan. Vain sama tylsä (dull) elämä. Epämotivoiva koulu, paska duuni, kaverit jotka unohtelee tapaamisia jatkuvasti. Mies on armeijassa joten viikot kuluu yksin sohvalla tuijottaen tv-sarjoja tai töissä. Lintsaamisesta on tullut tapa enkä osaa tuntea siitä syyllisyyttä. Sitten avasin Sherlockin ensimmäisen jakson ja boom sinne katosivat loputkin rippeet järkevästä elämästä. I'm addicted.John and Sherlock would make a good couple, wouldn't they?
Fakta jonka tajusin jo aijemmin. Tässä on jotain niin samaa fiilistä kun Artemiksessa. Rikollisneroja. Artemis + Holly ja Sherlock + John = never gonna happen.

Jos nyt vaan toipuisit tästä ja rupeisit elää elämääs. Vaikka sitä tylsää ja arkista, ihan sama. Vielä säälittävämpää on kuitenkin lukittautua kotiinsa jonkin kuvitteellisen takia. Tää ei varmasti ollut viimeinen kerta, eikä etenkään ensimmäinen. Mut eikai sille mitään voi, kiksit siitä saa anyways.

The end of the geek post.