Addiction

Tää on ihan ihmeellinen olo. Ei oo ollu tällaista pitkään aikaan. Kai tiedätte sen fiiliksen, kun kääntää viimeisen sivun lempi kirjastansa, johon on tulossa jatko-osa? Jep, se fiilis. Sellanen haikea, kutkuttava, malttamaton. Muistan sen Harry Pottereista ja Artemis Fowleista. Mutta molemmat sarjat ovat jo saaneet päätöksensä.

Näköjään kohtalo (joopajoo) kuitenkin johdatti mut katsomaan BBC:n tv-sarjaa Sherlock. Ostin sen veljelleni joululahjaksi, mutta päädyinkin myös itse katsomaan sitä. Näköjään täysin uusi maailma avautui minulle, ja nyt onkin hieman vaikeaa palata todellisuuteen, kun on elänyt Bakerstreet 221b:ssä viimeiset kolme vuorokautta. Sitä vaan miettii, miten pieni ja turha oma elämä onkaan. Täällänäin, 30 000 asukkaan kaupungissa, sen vilkkaimman kadun varressa, omassa huoneessa. On hyvin hiljaista eikä mitään erikoista tule tapahtumaan. Vain sama tylsä (dull) elämä. Epämotivoiva koulu, paska duuni, kaverit jotka unohtelee tapaamisia jatkuvasti. Mies on armeijassa joten viikot kuluu yksin sohvalla tuijottaen tv-sarjoja tai töissä. Lintsaamisesta on tullut tapa enkä osaa tuntea siitä syyllisyyttä. Sitten avasin Sherlockin ensimmäisen jakson ja boom sinne katosivat loputkin rippeet järkevästä elämästä. I'm addicted.John and Sherlock would make a good couple, wouldn't they?
Fakta jonka tajusin jo aijemmin. Tässä on jotain niin samaa fiilistä kun Artemiksessa. Rikollisneroja. Artemis + Holly ja Sherlock + John = never gonna happen.

Jos nyt vaan toipuisit tästä ja rupeisit elää elämääs. Vaikka sitä tylsää ja arkista, ihan sama. Vielä säälittävämpää on kuitenkin lukittautua kotiinsa jonkin kuvitteellisen takia. Tää ei varmasti ollut viimeinen kerta, eikä etenkään ensimmäinen. Mut eikai sille mitään voi, kiksit siitä saa anyways.

The end of the geek post.