lue tää

Love is the answer

At least for most of the questions in my heart

Like why are we here and where do we go

And how come it's so hard?

It's not always easy and

Sometimes life can be deceiving

And all of these moments
Just might find their way into my dreams tonight
But I know that they'll be gone
When the morning light sings
And brings new things
For tomorrow night you see
That they'll be gone too
Too many things I have to do

But if all of these dreams might find their way
Into my day to day scene
I'd be under the impression

*****

Ja vaihteeks tuntuu siltä, ku ois heittäny boomerangin ilmaan ja tuijottaa kuinka se katoaa horisonttiin, ja sit odottaa että koska se palaa? Saako siitä kopin vai iskeekö se sua väkivaltasesti takaraivoon?

*****

NII! Ja sit radiosta pärähtää soimaan Millan biisi Hei ihminen. Nii! Oikeesti miks pitää olla näin vaikeeta? Hei ihminen onko hankalaa? No ota mallia vaikka juurikin taivaalla porottavasta valtavasta valopallosta joka sanokaa minun sanoneen ei mieti yhtään mitään. Ja silti siitä pidetään.

Joskus unelmia toteutuu, tietämättä unelmoineensa niistä

Oppimisen ylistys. Ei, en puhu nyt vuoden takaisesta Ylioppilastetterin produktiosta, vaan konkreettisesti oppimisesta. Haluan ylistää sitä. Edellinen viikonloppu Kellariteatterin pääsykokeissa oli upea. Fiilis oli katossa kaiken aikaa. Väsyneet, ryytyneet, onnelliset ihmiset olivat vallanneet talon öiksi ja päiviksi. Vaikka itse en ollutkaan mukana missään virallisessa tehtävässä, enkä myöskään hakijana, oli kokemus todella kokemisen arvoinen. Rakkautta, vilpitöntä olemista, onnellisuutta kaikkien hakijoiden puolesta ja lopulta sisään päässeiden puolesta. Ja seuraavan aamun paras ja pahin krapula. Herääminen lämpöisestä toimistopesästä parhaiden ihmisten luota. Mäkkäri, siivous, kokous ja Mamma Mia. Mamma mia. Non ricordo un giorno più felice dopo l'estate com'è stato questo.

Palaan oppimiseen. Kyseisen viikonlopun rutistuksen jälkeen tänä aamuna revin itseni taas kouluun. En olis kyllä ikinä arvannut, miten paljon voisin nauttia yksinkertaisesti siitä, että se mitä opetetaan on sataprosenttista faktaa. Luonnonlakeja, ilman mitään syytä kyseenalaistaa niiden oikeellisuutta. Vuosikaudet pyörittyään taiteissa ja ajatuksissa siitä, ettei ole oikeaa tai väärää, tuntuu sähköoppi yhtäkkiä turvalliselta. Kuin toisessa aivopuoliskossa kiertäisi taas veri pitkästä aikaa. Ihmeellinen tunne. Ja siitä suora leikkaus takaisin Klitsulle. Voi hyvä luoja miten fiksuja ihmisiä siellä onkaan. Mitä mitä mitä. En tosiaan ole näyttelijä, mutta kaikki uusien ryhmän kouluttajatrion antamat ohjeet ja neuvot ovat täysin valideja meidän jokaisen arkielämässä. Itseluottamusta. Rohkeutta. Kunnioitusta. Jään miettimään, miten kukaan pärjää elämässä jos ei näitä asioita ymmärrä. Miksei näitä opeteta koulussa? Mielestäni se olisi kaikista tärkeintä. Oppia mikä elämässä on tärkeää, miten suhtautua ihmisiin, asenteisiin, olla oma itsensä, olla läsnä, olla onnellinen siitä mitä ja kuka on ja tehdä sitä mitä rakastaa.

Nyt rupee jo aivot lyömään tyhjää. Kello on liikaa ja haluisin vaan purkaa tätä onnellisuuden tunnetta, jonka oppiminen on saanut aikaan. Ehkä tälle seuraa vielä jatkoa, kun syksy etenee. Ehkä selkeemmässä muodossa. Silleen että mulla ois muutakin sanottavaa ku että rakastan elämää ja oon tosi onnellinen ihmisistä jotka on mukana tällä purjehduksella.

miete

Pitkä, kaunis, ihana, täydellinen kesä on takanapäin. Uusi aika on alkanut ja kaiken kuuluisi olla kevyttä, ihanaa ja ilman täynnä odotusta. Mutta silti rintaani painaa. Monesta suunnasta, yhtäaikaa, tietämättään, tietoisesti, tarkoittamatta sitä tai yhtälailla kärsien. Vittu nyt oikeesti. Hengitys tukahtuu kun sanon että "hyvää kuuluu" koska niin kuuluisi olla. Ei mun kuuluis tuntea näin juuri nyt. Mun kuuluis olla yks tän maan onnellisimmista ja onnekkaimmista ihmisistä. Ja oonhan mä, mutta en ymmärrä miten oon samalla onnistunu keräämään tämmösen painolastin, jota on mahdotonta ruveta purkamaan, koska siihen liittyy niin monta paikkaa, asiaa ja henkilöä.

Suden suuhun
suden suuhun 
suden suuhun juoksin kun sinut halusin

Tuuli toi tuuli toi sut
Tuuli sinut toi
Tuuli sinut vieköön

Lainehilla 
lainehilla keinui purtesi 
ja ranta kauas jää

Sulle laulan
sulle rannalta nyt laulan mä tuulta suopeaa

Ei ollut minusta sun laivaan astumaan
voit purjeesi nostaa

oon onnellinen mut mitä sitten?

"Love is a drug and you are my cigarette
Love is addiction and you are my Nicorette
Love is a drug like chocolate like cigarettes
I'm feeling sick, I've got to medicate myself"

Miksei vois rakkaus olla näin helppoa? Rehellistä ja pakahduttavaa? Miks täytyy sompailla ees taas, sinne ja tänne. Muuttaa mieltään, olla liian hyväuskoinen ja myöhemmin katua. Pohtia asioiden olemattomia mahdollisuuksia ja hylätä liian lähelle uskaltavat ihmiset käpertymällä kuoreensa. Jospa olis olemassa se ainoa oikea, ja sen tietäis kun se tulis vastaan. Joku maaginen voima kertois, että tässä se nyt on. Älä mokaa, anna mennä. Go for it.

Pastellinsävyisiä ajatuksia

Tämä päivä on mennyt kahden ajatuksen vaiheilla. Ensimmäisenä se, että rakastanko tosiaan niin paljon että haluan yrittää vaikka todennäköisin tulos on rikki, hajalla, tuhannen päreinä, sirpaleina ja mitä vielä. Palasina. Toinen ajatus on ollut... tai siis itseasiassa nyt kun sen paperille laitan niin ei niitä muita ole ollutkaan. Vain ajatushaaroja alkuperäisestä aiheesta. Mitä tehdä niille ihmissuhteiden aluille, jotka miellyttävällä tavalla ovat alkaneet kukoistaa. Mitä tehdä niille, kun en osaa päästää irti aikaisemmasta. Mistä löytäisin sen rohkeuden, joka saisi minut heittäytymään ja puhumaan tunteistani. Sillä kokonaisen itsekseni vietetyn päivän lopputulemana on se, etten voi siirtyä asioissa eteenpäin, ennenkuin olen saanut kaivettua esille tämän alkuperäisen sydänsärkyni syvimmät juuret. Joko ne tulee silloin kitkeä irti ja suihkuttaa rounduppia perään, tai peitellä uudella mullalla, ravita ja kastella huolella. Jos on jotain vinkkejä kuinka lähestyä puolituntematonta, salaa rakastamaansa henkilöä säikyttämättä sitä pois... Otan vinkkejä vastaan. Hänestä humaltuneena ja sokeutuneena maailmalle ei yksinkertaisiinkaan päätöksiin tai tekoihin ole rahkeita. Vihastuttaa. 

Kuvia kukista ja perhosista ja olkihatut päissään tanssivista tytöistä juhannusyönä. Jos ei heilaa helluntaina niin ei koko kesänä. 

tiistai/keskiviikko

Hyvää huomenta. Kello näyttää keskiviikkoa 4.02 ja aamun ensimmäinen (illan viimeinen) biisi on Duffyn Warwick Avenue. Aamurusko on kaunis asia. Yön pimeyden taittuessa aamun sarastukseen moni kurjaakin kurjempi arkinen huoli haihtuu ja hälvenee aamunkoin mukana eiliseksi. Tänään on taas uusi alku ja pää pystyssä kohdataan vastaan tulevat asiat. Ihanaa että ympärilläni on niin paljon ystäviä tänä päivänä. Kiitos siitä. Ette voi ymmärtää miten paljon merkitsette minulle juurikin nyt ja tällä hetkellä!

Ja ennen kuin menee liian imeläksi niin toivotan hyvää yötä niille jotka vielä valvovat ja hyvää huomenta niille, jotka ovat jo nousseet. Menkää kuuntelemaan se biisi. Hus hus. Siitä tulee kevyt mieli. Lupaan!

lyyrisiä ajatuksia kesän odotuksesta

Mietin tänään bussissa, mikä biisi saisi mieleni keveäksi seuraavan kolmen minuutin ajaksi, kunnes olisi taas ryhdyttävä töiden pariin, keskityttävä ja otettava rakentavaa palautetta vastaan. Tai "paskaa niskaan", moni muu varmasti sanoisi niin, mutta nautin työstäni samalla jopa hieman liikaa. Aurinko hymyili minulle kun astuin bussista ulos ja haistoin pakokaasun katkun. Lokit nauroivat ja hymy valtasi kasvoni kun huomaisin valitsevani tämän kappaleen kännykästäni. Pohdiskelua. Tiettyä keveyttä tai epätietoisuutta. Elämäniloa ainakin. Autuasta tiedottomuutta tulevasta, olevasta, olleesta. Ja silti hyväntuulinen viheltely ja hyväksyntä siitä, ettei asioita saa valmiiksi. Tekemälläkään. Mutta se ei haittaa, se ei haittaa! Matka on määränpää. Kesä on ovella ja se tuoksuu kaduilla. Kostea rantahiekka, se on kesän tuoksu. Tunsin sen jo eilen. Ja lokit nauroivat silloinkin. Kesäyössä.








Olavi Uusivirta - Auringon lapsi

// Siis kyllä huomaa, että vietän päivässä kuusi tuntia kuunnellen lyyristä teatteria. Kauhistuttaa, miten se tarttuu kieleen ja mieleen. Takertuu kuin ohdake eikä päästä irti, ja piikkejä saa poimia nahastaan ja vaatteistaan vielä seuraavallakin viikolla. Huhheijaa, 11 päivää ensi-iltaan.

älä ajattele liikaa, pliis

Itsetietoisuuden tajuamisen hetki. Tai jotain sellaista, en ihan ymmärrä itsekään. On vaikeaa pysytellä järjissä, pitää järki ja tunteet samoilla raiteilla. Kun kaipaa jotain niin kovasti, että hyväksyisi sen lähes keneltä tai mistä tahansa. Arki puuduttaa, vaikka rakastan arkeani. Mieli ei jaksa pysyä ajantasalla kun on liikaa ajateltavaa. Se lähtee poukkoilemaan ja hakee uusia ulottuvuuksia asioihin; "mitäs jos? entäpä jos? tai sitten mitäpä jos? eeei mutta entäs tämä?" Näin helposti se saa ajatukset väärille raiteille ja keskittymisen herpaantumaan. Kyseenalaistamaan kaiken pienen epäoleellisen ja potemaan huonoa omaatuntoa asioista, jotka eivät ole millään tapaa sinun syytäsi. Kaikkea tätä, ja voisin jatkaa valitusvirttä loputtomiin, mutta ei se helpottaisi asiaa millään tavalla. Jos joku keksii taian jolla saan elämäni joka ei edes ole epäjärjestyksessä, luulen vain, järjestykseen ja mieleni seesteiseksi, tervetuloa kertomaan se kommenttilaatikkoon.

pelastit henkemme, jäämme velkaa sinulle

Kiitos sinä epäsäännöllisen säännöllinen blogini, joka olet pitänyt säälittävät kirjoittajantaitoni hatarasti koossa nämä kuluneet vuodet. Kauhuissani pyristellen olen vältellyt ennakkotehtävien kirjoitustehtäviä, mutta inspiraation vallassa tajusin, että blogi on antanut kirjoittajaminälleni tekohengitystä ja nyt se nostaa päätään. Toivo ei ole vielä menetetty! Hope is not lost yet! Parahin terveisin, bloggaajasi

Palapeli

Kerro minulle mistä kirjoittaisin. Ikuisuuden jälkeen, tuntuu kuin jokin sisälläni kaipaisi kirjoittamista. En ole ajatellut sitä ilmaisun muotona aikoihin, mutta hetkellisesti, ainakin, tuli sellainen tunne, että voisin saada siitä iloa. Aijemmin se oli lähes ainut suoranainen itseilmaisun muoto jota käytin. Ja kun sanon aijemmin, tarkoitan vuosia sitten. Vuosia, jolloin en osannut pukea ajatuksiani sanoiksi. Aikaa, jolloin suurimmat keskustelut ystävieni kanssa käytiin salaisen vihkon välityksellä uskonnontuntien aikana. Sen väliin paljastimme suurimmat salaisuutemme. Vuodatimme sydämemme toistemme silmille sopivaksi. Asiat olivat niin erilailla silloin. Sydämeni pamppaili liiankin lujaa, oli edessä lähes mitä tahansa. Meinasin kuolla jos oli pakko puhua kenellekkään tuntemattomalle. Joku ihmeellinen kumma voima kuitenkin muutti kaiken. Jossain siinä 2009 paikkeilla häilyy aika, josta nousee mielen pinnalle valtaisa häpeä ja toivo että olisin tehnyt asioita toisin. 2010 huomaan asioiden kuitenkin alkaneen ottaa uutta suuntaansa, joten edellisvuoden kammottavilla kokemuksilla on täytynyt olla hyviä vaikutuksia loppupeleissä. Kuitenkin. Ja näin huomaan palaavani tähän päivään ja hetkeen ja muistelevani mennyttä, vaikka mielessäni oli kertoa jotain nykyisestä. Mutta ehkä se ei ole vielä ajankohtaista. Ehkä kerron siitä kolmen vuoden päästä, kun olen taas muuttunut ja huomaan muutoksen. Tai voi olla etten muutu. Voi olla että pikkuhiljaa olen löytänyt itseni. Tai voi olla että olen löytänyt vasta palapelini reunapalat ja keskiön täyttäminen vie vuosia ehkä vuosikymmeniä. Jossain kuitenkin häämöttää se malli jonka perusteella tämä peli on hieman helpompaa koota nyt, kuin vuosia sitten kun palapeli oli vasta avattu kääreistään.

Here I am

Here I am after five years. Everything's changed but then nothing suddenly is. Cheer up, girl. It's not that serious.

Musiikin vuosi

Viime vuonna tuli opittua itsestä paljon uutta. Tuskaisen pitkä kevättalvi, ero ja kauan kaivattu sinkkukesä. Paluu teatterikuvioihin, interrail ja vieraiden kulttuurien kohtaaminen. Uusi työpaikka ja muutto kaupunkiin josta olin edelliset neljä vuotta vain haaveillut. Sitten lopulta valmistuminen koulusta, uusi teatteriproduktio ja läheisen menetys.
Kaikki tämä on kasvattanut minua ihmisenä huimasti, ja olen onnellinen kaikista ihmisistä joita olen löytänyt ympärilleni tämän vuoden aikana. Nyt muistan viime tammikuun ja silloin en olisi ikinä voinut uskoa, millainen tulevasta vuodestani voisikaan tulla. En ikimaailmassa. Räntäsateessa Korjaamon keikan jälkeen Pasilan asemalle raahustaessani, keskellä sysimustaa yötä. Humalapäissä Tavastialla yksin, mutta kymmenien tuttujen ympäröimänä.

2014 on vuosi musiikille. Haluan löytää kadotetun laulutaitoni ja haluan käydä keikoilla sydämeni kyllyydestä! Olavi Uusivirta, Samuli Putro, Pariisin Kevät, Bonobo, Bastille, OneRepublic(maybe), the 1975, Phoenix, Caribou… lista tulee vielä jatkumaan, kunhan kesän festarit tulee julki!

2014 on vapauden vuosi. Kouluun mennään vasta ensi syksynä tai myöhemmin. Kevät on täällä pikemmin kuin arvaammekaan ja aijon nauttia siitä täysin siemauksin. Samoin kesästä. Aijon valloittaa kaikki saaret ja rannat, uida meressä niin paljon että jalkoihin kasvaa räpylät.

2014 on hyväksymisen vuosi. On paljon asioita joita en ole osannut hyväksyä ennen, ja nyt yritän oppia katsomaan maailmaa eri vinkkelistä ja hyväksyä asioita todeksi tai epätodeksi.

2014 olkoot kaiken kaikkiaan taas entistä parempi vuosi ja tuokoot mukanaan uusia kokemuksia ja tuttavuuksia! Viime vuonna vallattiin Madrid, Barcelona, Genova, Cinque Terre, Rooma ja Pariisi. Minne lie vievät tieni tänä vuonna? Ehkä jo keväällä palaan Pariisiin. Lissabon houkuttelisi. Syksyllä on ollut suunnitelmissa reppureissu Jangtse-joen varrelle ja siitä itään, etelään, intianmerelle. Kuka tietää, mutta aijon ottaa tämän vuoden avosylin vastaan!

Ainiin. 2013 valaistuin punaviinin täydellisyydestä. 2013 opin aamun neljän jallun nostavan bileet uuteen nousuun. Nähtäväksi jää mitä 2014 tuo tullessaan, mutta näillä lähtökohdilla on hyvä jatkaa!

Olavi Uusivirta (unknown photographer)

Nämä eivät kuitenkaan olleet lupauksia. Yhden lupauksen voisin itselleni tehdä. Kuvaa filmille, mustavalkofilmille. Kodak T-MAX ja etsi käyttöösi pimiö.