Syksy saapuu taas, joka päivä uudestaan

Olen kateellinen muiden rakkaudesta. Tämä on lause, joka on pyörinyt päässäni viimeaikoina, ja jonka yritän vain myöntää itselleni. Niin se vain on. En halua muiden miehiä, enkä ketä tahansa miestä, enkä välttämättä juuri nyt miestä ollenkaan. Mutta olen kateellinen rakkaudesta. Pyyteettömästä toisen hyväksymisestä sellaisena kuin on ja yhteisten asioiden jakamisesta. Ymmärtämisestä ja vilpittömästä läsnäolosta. En jaksa esittää, en halua piiloutua kuoreeni kaiken aikaa, mitä kokoajan teen. Nauran ja hymyilen, yritän väittää itselleni ettei sisimpäni kaipaa rakkautta ja hellyydenosoituksia. Yritän väittää itselleni että olen tyytyväinen sinkkuna ja juuri näin. Silti en ole ja silti torjun miehen toisensa jälkeen, tahallani tai tahtomattani. On syksy ja melankolia täyttää mieleni.

"Näen syksyn saapuvan
Olen sinun haluathan
Olen minä odottanut 
aivan liian kauan jo
Mikset olisi, mikset olisi?
Mikset olisi, mikset olisi jo onnellinen?

Syksy saapuu taas
joka päivä uudestaan
sainko sinut hajoamaan
vai olitko jo hajalla?
Mikset olisi, mikset olisi?
Mikset olisi, mikset olisi jo onnellinen?

Pian lumi alkaa pudota
Ja minä putoan sen mukana
Putoan, putoan, putoan…"

Minä ja Ville Ahonen - Syksy

Crepi il lupo, susi kuolkoon

Taisin elokuussa päättää edellisen postaukseni sanaan Pariisi. Naurahdin, kun luin tuon lauseen jokin aika sitten, täysin muistamatta sitä kirjoittaneeni. Voi Pariisi, minkä teit. Salaa huumasit ja valtaasi otit. Matkalaukku on vielä levällään ja puolet pakkaamatta, mutta huomen aamulla 7:35 nousee kone kohti taivaita ja palaan takaisin Pariisin kaduille kymmenen vuoden jälkeen. Kymmenen vuotta, en voi tajuta. Muistan siitä vain tukalan kuumuuden, maahan pudonneet kastanjat, hiekkakentän Eiffeltorinin juurella, Versaillesin muotoillut pensaat ja ihastuttavan sedän joka aamiaisella kysyi "un croissant et chocolat?". Se on minun Pariisini. Ollut tähän saakka, ja toivon löytäväni sen uudelleen, mutta löytäväni myös tusinoittain uusia puolia siitä! En malta odottaa ensimmäistä Café au lait'a tai viinilasillista..! Huomenna tähän aikaan kaikki on jo totta. En voi uskoa tätä todeksi.
    

 Tai ehkä oikeastaan pitäisi liittää tähän jokin biisi Bastillelta. Juuri sain tietää, että Pariisissa on sen niminen kaupunginosa, jossa nykyään nuoret taiteilijaihmiset viettävät aikaansa. Bastille. Mutta en sitä
tee, mielenmaisemani on nyt muualla.
Psst katsokaa alle, Robert Doisneau aikansa katuvalokuvauksen nero!

haaveissa vainko oot mun?

Kaipuu kaukomaille. Pois Suomesta NYT ja HETI! En oo koskana pystyny näin vähää nauttimaan suomen kesästä ja vikoista lämpimistä päivistä. On niin ikävä kirkasta vettä ja koralleja. Sitä hyväilevää lämpöä iholla ja kaikkia niitä tuoksuja ja ja ja... Tekee pahaa katsella kavereiden reissukuvia, miksen itsekin ole siellä vielä? Voisin olla, ellei olis koulu ja duuni ja kaikki pakottavat arjen haasteet. Ei hemmetti. Seuraava reissu on jo mielessä, ootan vaan et opintotuet tulee tilille niin voin ostaa lentoliput. 123 päivää ja sitten Etelä-Afrikka. Enkä aijo tulla pois ennen kuin aurinko on tullut piilostaan pitkän talven jälkeen. Ja että kaiken tämän saan se tarkoittaa hitosti duunia ennen joulua ja samalla pitää hoitaa koulu pois alta eli valmistua. Ja se taas tarkoittaa monta märkää, kylmää kosteaa yötä ja päivää kuvaamassa suomen räntäkeleissä. Eh ei houkuttele. Jos on rahaa niin lokakuussa Berliini. Tai Pariisi.


Väljemmille vesille. Sinne minne sydän tahtoo aijon kerrankin mennä. Se vaan tarkoittaa monta kuukautta odotusta helvetin piinaavaa.

Ihmisillä on tapana kadota ilmaan, silti aina toivon ettei niin kävisi

Voi että mikä kesä. Kesä, aurinko, teatteri, ihmiset, kesä. Nyt on heinäkuun 16. ja tuntuu että kesä on hujahtanut aivan hetkessä, eikä enää kauaakaan kun se on jo ohi. Voi miten kestänkään taas edessä häämöttävän pitkän talven! Tähän saakka tää kesä on ollut selkeesti elämäni parasta aikaa since 2011 kun lukio päättyi. Tuntui että elämä päättyi, kun yhteydet Helsinkiin katkeilivat yksitellen. Lopulta olin jumissa kotikaupungissani, huonossa parisuhteessa ja aivan yksin. Sitten pieni itsepäinen minä puski esille ja humps nyt yhtäkkiä kesällä 2013 asun vihdoinkin Helsingissä, keskellä kaikkea. Olen löytänyt sattuman kautta itseni jälleen teatteripiireihin ja riemuinnut sinkkuilusta täysin siemauksin, hieman kokenut riipiviä ihastumisia, ja jatkanut taas matkaani.

Nyt olen tullut tavallaan yhdelle välietapille, kun proggis Kellariteatterilla tuli päätökseensä ja ensi viikolla lähden kahdeksi viikoksi eurooppaan reppureissulle. Tässä viikon verran fiilistelen vanhassa työpaikassani vielä ja sitten loman jälkeen koittaa uudet kujeet uudessa toimipisteessä. Hui miten paljon elämäni onkaan muuttunut! Ihan vasta nyt itsekkin tajuaa, että tätä olen viimeiset kaksi vuotta kipeästi kaivannut. Se on maailman paras fiilis, kun voin hypätä fillarin selkään ja kaikki Helsingin mahdollisuudet levittäytyvät edessäni.

En vois tällähetkellä toivoa elämältä yhtään enempää.Tai ehkä vähän kesärakkautta, mutta ilmankin pärjää hyvin mainiosti! Viikon päästä ollaan jo Madridin kuumassa yössä ja siitä matka jatkuu hiljalleen kohti Roomaa. Kaikki tiet vievät Roomaan, myös rautatiet, toivon niin!

Ainin hihi kuvat on mun uudella ihanalla fujifilm x100:lla otettu :3 oon muuttumassa entistä hipsterimmäksi kovaa vauhtia. Mut fuji on ihana pikkukamera, ja parempi kuin mun edellinen. Joskus vielä ostan sen markku II:sen, joskus... Mutta Helsinki ja meri :-*

mun elämää

juu, tismalleen. melankoliaa.

edit: voi luoja, nyt vasta huomasin mikä on ollu mun edellinen postaus. Miks tää menee aina niin, et ku tunteet on vuoristoradan huipulla tai pohjalla ni avaan bloggerin ja jaan elämäni kaikille? Miksen osaa olla kiitollinen ja nähdä kauneutta siinä tavallisessa arjessa ja vaikka kirjoittaa siitä. Niistä onnen hetkistä aamulla kun kuulen kevään ensimmäisen linnunlaulun, tapaan yllättäviä tuttuja junassa, jotka piristävät päivääni tai niistä sinisistä silmistä tyynyn toisella puolen. Minne lie kadonnut se onni.

i wanna be loved

Mä oon taas rakastunu. Kuulostaapa kliseiseltä ja tyhmältä. AAAA. Mut oikeesti, pitkästä pitkästä aikaa tuntuu taas siltä että rakkaus möyrii vatsassa ja sydän tykyttää rinnassa ja kaikki on ihanaa kunhan vaan oon mun rakkaan sylissä ja tunnen sen tuoksun ja hengityksen. Sitä se kai tekee, kun joutuu olee erossa toisesta haluumattaan. Rupee vaan ikävöimään niin paljon, et sit kun on kärsimyksissä venannu pari viikkoa niin jälleennäkeminen olis kun pääsis taivaaseen. Halleluja. Ei kyl meinannu tulla riemulle loppua viime perjantaina ku tulin kotiin ja inttipoju oli siellä vastassa. Paras naistenpäivälahja ikinä! Hieman tuli tippa silmäkulmaan ku se taas lähti pois, mutta olipahan täydellinen viikonloppu vaikkei me tehtykkään mitään ihmeellistä. Sai vaan olla olla olla ja olla. Voiko onni pienemmästä tulla?

this winter is driving me crazy, only sun can help

Me riideltiin taas. Ihan naurettavasta syystä. Molemmat on itsekkäitä eikä kumpikaan anna periks. Ainakaan kovin helposti. Huokaisen syvään ja toivon et olis jo se kesä. Ees kevät. Ees 18.3 ja alkais se työharjottelu. Tällä hetkellä ihan sama mistä sen paikan saan, kunhan vaan pääsen pois koulun penkiltä. Oon niin lopen kyllästyny ravaamaan tuol akatemialla ja noudattamaan niiden pikkumaisia sääntöjä kaikesta ja tiesmistä. "Joo tiedän käyt tässä joka päivä syömässä ja tunnen sut nimeltä mut et saa ruokaa jos et leimaa kelakorttias tohon koneeseen." AHA joo tilasin taas uuden kortin postissa ku se hukkuu aina koululle...
Meinasin jo et teen yhen mun koulutehtävän kännykällä. Siis kuvaan ne kuvat kännykällä ja sillä sipuli. Mul ei oo ikinä "oikee" kamera messissä ku jotain tapahtuu, mut kännykkä on ja siel ois vaik kuin paljon otollista matskuu. Mut en haluis olla niin törkee maikkoi kohtaan vaik ne onki sen ansainnu. Mun poissaolot ei varmasti näytä kovin siistiltä Sadun kirjassa, mut jos vaan keksin tarpeeks hyvät tekosyyt ni se kyl nielasee syötin. I bet it.

 Oon mun vanhemmilla kylässä ja päätin jäädä tänne yöks. En oo nukkunu täällä yönyli kohta vuoteen. Ehkä siks en saa aikaseks mentyy nukkumaan. Oikeestaan hyvä, et mun veli on vallannu mun vanhan huoneen. Olis jotenki tosi outoa nukkua siellä tän vuoden jälkeen. Tyydyn täysin tähän toimistoon/vierashuoneeseen. Sitäpaitsi aamuaurinko ei herätä mua täältä. Eikä etenkään naapurin porakone ja kylppäriremontti. Kheheh! Musta aika huvittavaa, et ne oli ilmottanu kirjeitse 30minuutin vesikatkoksesta, mut siitä poraamisesta ei KUKAAN IKINÄ oo ilmottanu. Voitte kuvitella miten helvetin hauskaa on esim tulla yövuorosta kotiin, onnellisena nukahtaa kasin aikaan omaan sänkyyn ja klo 9.00 alkaa se jumalaton poraaminen! Kaikki seinät kaikuu khrkhrhkrkrkhkh ja ihan sama missä huoneessa on niin ääni tuntuu tulevan viereisen seinän takaa. Parasta on, et korvatulpista ei oo mitäääään hyötyä. Oon valittanu tästä koko sen ajan ku ollaan tossa asuttu, eli abouttiarallaa vuoden päivät kohta. Oisko siinä ollu neljässä asunnossa tähän mennessä kylppäriremppa? Ei oo hauskaa enää, sillä meitin kylppäri on ihan fine suoraan 80-90-luvun vaihteesta, ei vaadi mitään peruskorjailuja eikä krumeluureja. Eli muut saa uudet hienot kylppärit ja meikä kärsii porista ja vasaroista... Ja kaikki tää vaiva pitää nähdä ja silti toi talo puretaan maan tasalle seuraavan kymmenen vuoden sisään, sillä Järvenpäästä tehdään metropoli.

Takaiskuja

Joku on joskus sanonut, että jos kerran menee lääkäriin niin siellä saa sitten ravata jatkuvasti. Näin tais käydä. Pahoittelen jos jotakuta ällöttää mitä seuraavaks kerron, mutta pakko saada purkaa johonkin! Ensinnäkin fuck my life, voimistelu! Elämäni stressaavin asia josta nään edelleen painajaisia, on nyt aiheuttanut mulle vamman loppuelämäkseni. Jotenkin oon onnistunu elämään sen kanssa kymmenen vuotta kenenkään, edes itseni huomaamatta. Kräks. Muistan sen sietämättömän kivun alaselässä, josta en uskaltanut kertoa kenellekkään. Eilen sain tietää, että silloin oli selästäni murtunut nikama, joka ei koskaan päässyt parantumaan. Edelleen hengailee siis selässä lannenikama irtonaisena ristiluusta. Ei jumalauta oikeesti. Mä ku luulin et mul oli vaan joku lihas tulehtunu tai jotain, mut ei. Mulla on tää sama vaiva ku niin monella muullakin entisellä "huippu" voimistelijalla. Tai ei edes niin huippu... Pahinta tässä vaan on se, et joudun ehkä leikkaukseen. Kukaties voinko enää koskaan sen jälkeen tanssia? Ainakaan en ole siihen pystynyt kivuitta viimeiseen puoleen vuoteen. Eilen kävin lunastamassa loppukauden maksut takaisin lääkärintodistusta vastaan ja näin mielessäni kuinka yks tulevaisuuden ovi sulkeutui nenäni edestä. 

Nyt istun kotisohvalla vietellen sairaslomaa, lyhyttä sellaista tosin. Pitäis kai keksiä mitä elämässä seuraavaks haluaa tehdä, koska en kuulemma voi jatkaa sellaisessa työssä kuin nyt. Likaa nostoja, vääriä työskentelyasentoja, liukastumisvaara yms yms lista on loputon. Pikkasen nauratti kun tuli tänään meili että McDonald's on voittanu jonku maailman paras työpaikka -palkinnon. Joo just niin. Oon vasta toinen puolen vuoden sisään selän takia saikulla. Ja tää valokuvaajajuttu. Onneks olin jo mielessäni päättäny et siit ei tuu mulle uraa, mut meinasin kuitenki käydä koulun loppuun. Mitäs nyt ku fyysisten rasitteiden takia musta ei ehkä voi tulla kuvaajaa? Paljon se siis hyödyttää, että kidun siinä koulussa jo valmiiks ja sit ku valmistun ni siit ei oo paskaakaa hyötyä? Turhauttavaa. Haluisin vaan löytää selkeen rytmin tälle elämälle. En jaksa tämmöstä epäselvyyttä ja päättämättömyyttä. 

musiikki sai meidät sekaisin onnesta

Antti Autio @ Siltanen 13.2.2013

Täydellinen ilta. Siis kertakaikkiaan. Ei haitannut yhtään, että lähdin yksin. Löysin paikan baaritiskin nurkalta, ostin Happy Joen ja rentouduin reilun tunnin verran autuaasti musiikkia kuunnellen. Paikalle oli saapunut paljon porukkaa. Paljon myös tuttuja naamoja, mutta kuitenkin vieraita ihmisiä. Mietin, tunnistiko kukaan minua, vaikka minä tunnistin heidät. Ei välttämättä. Niinhän se vaan menee, että ne vanhemmat oppilaat jää mieleen, mutta nuoret eivät. Tässä tapauksessa minä olin se pari vuotta nuorempi, joka muistaa kyllä "coolit" vanhemmat opiskelijatoverit. Olin siis tuntematon, mutta ehkä kuitenkin tyytyväinen asiaan. Musiikki oli täydellistä, vei kylmiä väreitä ympäriinsä ja hiveli about kaikkia aisteja. Tää on sellasta musaa, että ei oo väliä vaikka biisi ei ois tuttu. Silti se on vaan ihan mahtavaa alusta loppuun. Mut sit taas jos se on tuttu, niin fiilikset nousee sata kertaa paremmiksi! Ymmärrätte kyllä. Joitakin lauluääniä vaan rakastaa, ei voi mitään.

Kuten huomaatte, raahasin kamerani mukaan. Yritän saada itseni heräteltyä kuvausmoodille, koska olis tässä esim. tää koulu suoritettavana. Aikas vaikeeta meinaan saada arvosanoja mistään, jos ei suostu kameraa käsissään pitelemään. Laatu on todellakin sitä mitä voi olettaa kolmen kuukauden kuvaustauon jälkeen, mutta antaa olla. Kyl se tästä taas rupee heräilee kun pakotan itseni kantamaan tota rakkinetta mukanani. Saatte vielä nähdä!

Huomenna ois edessä välipalaute kantaaottavuustehtävästä (heh en oo tehny) ja iltapäivästä Hyrylään kuvaamaan vanhojentansseja. Kaikkeen sitä tuleeki lupauduttuu, ja vielä lähes olemattomalla palkalla. Thank god käytiin tänään tsekkailee mestoja. Mun kuvauspari on niin hermona ja jännityksissä et en tiiä mitä siitä oikeen tulee. Varmaan saan hoitaa sen organisoinnin ja kaiken muun, ku toinen seisoo polvet tutisten nurkassa, sanoo "muikku" ja painaa laukasinta... Wish me luck..

Nyt lainaisin tähän Olavi Uusivirran lyriikoita jostain biisistä, mut mulle tuli täydellinen black out! Muistin sen vielä illalla... byhyy.

Mieleni meri

Tämä yksin asustelu saa kyllä ajatukset pyörimään mitä ihmeellisimmissä asioissa. Olen nähnyt unia vihaisesta merestä, kaukomaista ja sukulaisista ja ystävistä, joita en ole nähnyt vuosiin. Tunteellisia unia, joista ei arvaa niiden olevan vain unta. Sitten taas herään hämmentyneenä uuteen päivään, joka ei millään tapaa muistutua unieni todellisuutta. Huvittavaa kyllä, vaikka unet ovat usein järkyttäviä tai niissä vallitsee kaaos, silti tiedostan kaipaavani paikkoihin jotka esiintyvät niissä. Kuvat ovat viime lokakuulta Kreetalta kovan myrskyn jälkeen. Epäilen asian osuuta asiaan...

Mutta asiasta kukkaruukkuun: tänään tuli täyteen kaksi kuukautta siitä, kun olen viimeksi koskenut kameraan. Omaan kameraan olen koskenut viimeksi aika tasan kolme kuukautta sitten. Tuolla se lojuu, laukussa kaapin perällä. Vähän aika sitten pidin kunnon pyykkipäivän ja löysin tuon kameran pyykkikorin pohjalta. Mitähän se sinne oli eksynyt. Kertoo ilmeisen hyvin siitä miten järkyttävän paljon tää koulu mua tällä hetkellä kiinnostaa... Huomenna olis kuitenkin tarkoitus saada muutosta aikaan ja ottaa toi kamera tuolta messiin. Pitäis lähtee kuvaamaan jotain kantaaottavaa aihetta koulutehtävää varten Helsingin kaduille. Illemmalla pääsiskin sitten nauttimaan hyvästä musiikista Siltasessa. Antti Autio ja Joska soittaa livenä pitkästä aikaa. Ainoastaan keikkaseura puuttuu, näyttää vähän toivottomalta kun kaikki saman musiikkityylin kuuntelijat on jo käyty läpi. Kai sitä kerran voi yksinkin mennä, tuskin kukaan pahalla katsoo. Hyvällä tuurilla sieltä voi löytää vanhoja tuttuja joiden kanssa rupatella menneistä vuosista ja vaihtaa kuulumisia.

Tahdon muuttaa tulevaisuuttani

"you can't change what you really are" 

Kirjoitin juuri A4 pituisen elämäkerran itsestäni. En löytänyt mitään ihmeellistä uutta itsestäni, mutta se lisäsi tietoisuutta että olen tekemässä oikeaa valintaa elämässäni. Olen koko vuoden valittanut tylsää elämääni ja talvella haahuillut masennuksen rajamailla näkemättä kavereita viikkoihin. Onneksi asun yhdessä poikaystäväni kanssa, eihän tästä muuten tulis varmaan yhtään mitään. Äidille en osaa avautua asioista samalla tavalla. Meillä on aina ollut sellaiset välit että puhutaan vain hyvistä asioista. Toisaalta se on ihan hyvä mielelle, ettei pyörittele niitä negatiivisia juttuja liikaa, mutta oikeista asioista pitää myös pystyä ja saada puhua. Se mitä olen siis nyt päättänyt on, että haen uuteen kouluun. Yliopistoon, siihen yhteen ja ainoaan mihin olen ikinä halunnut mennä. Olen kaksi vuotta vältellyt asiaa sillä varjolla etten ole tarpeeksi hyvä. Nyt olen kuitenkin todennut että se on ainoa mitä elämältä haluan. Jos en sinne pääse, sitten voin miettiä asiat taas uudestaan, mutta en aijo jättää hakematta siksi, etten omasta mielestäni ole tarpeeksi hyvä. Ymmärrättehän. Jos pääsen tähän kouluun jätän nykyiset opintoni kesken. Mä niin jätän ne kesken, koska niistä ei oo aiheutunu mulle muuta kun stressiä ja ahdistusta. Mä oon tiimityöskentelijä, en sooloilija. Siks musta ei voi tulla valokuvaajaa. Joku muu musta tulee, se riippuu siitä mihin kouluun seuraavaks pääsen. Yrittänyttä ei laiteta. Kuunnelkaa vähän Keanea niin maailma näyttää taas positiiviselta.

Addiction

Tää on ihan ihmeellinen olo. Ei oo ollu tällaista pitkään aikaan. Kai tiedätte sen fiiliksen, kun kääntää viimeisen sivun lempi kirjastansa, johon on tulossa jatko-osa? Jep, se fiilis. Sellanen haikea, kutkuttava, malttamaton. Muistan sen Harry Pottereista ja Artemis Fowleista. Mutta molemmat sarjat ovat jo saaneet päätöksensä.

Näköjään kohtalo (joopajoo) kuitenkin johdatti mut katsomaan BBC:n tv-sarjaa Sherlock. Ostin sen veljelleni joululahjaksi, mutta päädyinkin myös itse katsomaan sitä. Näköjään täysin uusi maailma avautui minulle, ja nyt onkin hieman vaikeaa palata todellisuuteen, kun on elänyt Bakerstreet 221b:ssä viimeiset kolme vuorokautta. Sitä vaan miettii, miten pieni ja turha oma elämä onkaan. Täällänäin, 30 000 asukkaan kaupungissa, sen vilkkaimman kadun varressa, omassa huoneessa. On hyvin hiljaista eikä mitään erikoista tule tapahtumaan. Vain sama tylsä (dull) elämä. Epämotivoiva koulu, paska duuni, kaverit jotka unohtelee tapaamisia jatkuvasti. Mies on armeijassa joten viikot kuluu yksin sohvalla tuijottaen tv-sarjoja tai töissä. Lintsaamisesta on tullut tapa enkä osaa tuntea siitä syyllisyyttä. Sitten avasin Sherlockin ensimmäisen jakson ja boom sinne katosivat loputkin rippeet järkevästä elämästä. I'm addicted.John and Sherlock would make a good couple, wouldn't they?
Fakta jonka tajusin jo aijemmin. Tässä on jotain niin samaa fiilistä kun Artemiksessa. Rikollisneroja. Artemis + Holly ja Sherlock + John = never gonna happen.

Jos nyt vaan toipuisit tästä ja rupeisit elää elämääs. Vaikka sitä tylsää ja arkista, ihan sama. Vielä säälittävämpää on kuitenkin lukittautua kotiinsa jonkin kuvitteellisen takia. Tää ei varmasti ollut viimeinen kerta, eikä etenkään ensimmäinen. Mut eikai sille mitään voi, kiksit siitä saa anyways.

The end of the geek post.

GIOIA

Haluun jakaa teidän kanssa soittolista, joka sisältää kaikki tärkeimmät biisit viimesen puolen vuoden ajalta :) Biisejä jotka kertoo mun elämästä ja ihan vaan biisejä jotka saa älyttömän hyvälle tuulelle! Kunnia suomalaisille suomeks laulaville artisteille! Che gioia, mikä ilo!

 
♥

Me kasvetaan, yritetään muuttuu

En vaa saa tarpeekseni tän biisin juonellisesta ja musiikillisesta neroudesta. Tulee mieleen yks tietty vihainen naapurinsetä ja sen vaimo, joka myöhemmin paljastui uuden kouluni rehtoriksi. Lapset on lapsii, mut ei me "aikuiset" yleensä sen fiksumpii olla, herkemmin vaa kadutaan tekojamme ja hävetään mitä ollaan saatu aikaan. Onneks mun kohdalla jostain kuitenki yleensä löytyy se lapsi joka osaa haistattaa elämälle pitkät ja relata!
Ei mulla muuta, hyvää yötä. :')

Yksin maailmalle

Oon tässä miettiny jo ens syksyä, kun on edessä opinnäytetyön tekeminen koulussa. Suunnitelmissa olis lähteä ulkomaille tekemään kuvareportaasia. En vain osaa millään päättää että kumman valitsisin; ah niin ihana Italia vaiko niin kuvauksellinen ja jännittävä Kiina. Molemmat houkuttais ihan mielettömästi. Italiassa voisin petrata kielitaitoani ja ihailla luonnon ihmeitä, Kiinassa taas kaikki on niin suurta ja mieletöntä että vaan taivas ois rajana... Onneks on vielä aikaa miettiä asiaa. Ehkä jos rahat riittää, toteutan molemmat haaveeni. Jonain päivänä. Nyt kuuntelen Simonen haaveilua auringosta, merestä ja täydellisestä auringonlaskusta. Eiku sittenki tätä Gorillazin itämaista fiilistelyy!
Kuva: Chongqing Downtown, Liberation monument

"E tutto quello che potrei desiderare,
C'era il sole, c'era il mare e poi… c'eri tu"

  

Yöradio

Löysin vanhoja filmikuvia ja kuuntelen Yleltä vanhoja radiolähetyksiä 1940-1990-luvuilta. Kello on vähän yli kaksi yöllä, mutta mieleni ei tee nukkumaan. Päässä raksuttaa liian monta asiaa, jotta voisin painaa pääni tyynyyn. Ehkä sitten, kun aamu alkaa sarastaa, alkaa vihdoin mieleni väsyä. Kohti kevättä mennään, kovaa vauhtia.

Muistikuvia Anni Swanista

Aurinko ja meri

  Taidan olla se auringon lapsi, joka kaipaa etelään joka talvi. Kuusi kuukautta on pitkä  aika elää pimeydessä
   ja kylmyydessä, kun sydän kaipaa auttamattomasti lämpöä ja aurinkoa. Olen myös se lapsi, jolla on ikuinen
  kaipuu merelle. Itämeri, välimeri, adrianmeri, ligurian meri, aegean meri. Meri, sinne on ikävä.

"Hukkui lapsi auringon jo mereen viisauden
etsinnät jo tuloksettomiksi kauan sitten todettiin
ei laulut enää lauluja oo vuosiin ollutkaan"

Tuntuu että voisin palata

Edellisestä on aikaa. Nyt vain tuli sellainen tunne, että haluan taas kirjoittaa tänne. Ikinä en väkisin ole tahtonut tätä blogia pitää. Nyt on aikaa ajatella, aikaa itselle, kun mies lähti armeijaan. Ehkä löydän taas kadonneen minäni ja inspiraation, kun väkisin joudun viettämään paljon aikaa itsekseni. Katsotaan mihin tämä johtaa.

 "Valkoinen laiva on lastattu meillä"