Voiko taas herääminen olla yhtään vaikeempaa. Kuus nelkyt oon kuitenkin bussipysäkillä ja hyytävä tuuli riepottaa hiuksiani. Bussi saapuu ajoissa ja käperryn lämpimän patterin viereen bussin etuosaan. Ainiin ne kuulokkeet. Ei sitten musaa koko päivänä. Damn. Pian kuitenkin nukahdan ja herään seuraavan kerran vasta Mäkelänkadulla, seuraavan kerran sata metriä ennen pysäkkiä, jossa jään pois. Kävipä tuuri.
I walked all morning to lift my heart
Alan selata viestejäni ja lähetän anteeksipyytelevän viestin ystävälleni. Mun on pakko lintsata, sillä muuten en ehdi tulostaa, taitella ja leikata jouston esityksen käsiohjelmia. Rojahdan kirjaston tietokoneelle ja alan väkertää. Viiskyt kakspuoleista käsiohjelmaa, (yks kartta kiasmaan), ja niiden pikkutarkka taittelu. Katson kelloa, ja huomaan että oon istunut näpertämässä niitä jo tunnin. Enää leikkaaminen: vartti giljotiinilla silpomista ja oon vihdoinkin valmis. Ihmiset tulvivat ulos luokistaan, on aamunavaus. Poika laulaa kauniisti ja nautin siellä olemisesta pitkästä aikaa. Salista suuntaan tunnille. Mulla on musaa ja me lauletaan ehkä vaikeinta biisiä, jota oon ikinä ennen laulanu koulussa. Koska eihän sitä nyt lasketa jos kotona suihkulaulaa tai muuta vastaavaa. Biisi on kuitenkin suosikkiartistiltani ja nautin siitä, vaikka bluenote onkin mulle vaikea juttu. Joustolla katselen herkkää tulkintaa romaanista Veljeni Leijonamieli ja hieman harmittaa, kun kukaan ei lukenut sitä mulle kun olin pieni. Nyt koko kirjan maailma tuntuu pelottavalta, etenkin Nangijala. Ehkä silloinkaan en pitänyt kirjan tarinasta, koska se oli hieman pelottava. En tiedä. Vaikutun esityksestä kuitenkin ja olen ylpeä ystävästäni.
Dreaming until no-one hides the letters, writes them better
Vaikka olen ollut koulussa vasta vaivaisen yhden oppitunnin, tuntuu aivan totaalisen ylivoimaiselta raahautua tunnille. Onneksi kuitenkin menen. Opettajallamme on tänään huumori pinnassa ja saan nauraa maha kippurassa hänen tulkinnoilleen. Äidinkielen tunnilla, kuvitelkaa. Kasikurssilla. Tämän jälkeen kuitenkin perjantaifiilis iskee enkä kykene menemään viimeiselle tunnille. Kamalan moralisoinnin jälkeen lähdemme Inkun kanssa kiertelemään ympäri Kalliota ja päädymme syömään thaimaalaiseen ravintolaan. Ruoka on taivaallista. Tulista, mausteista ja paikka on ihan mahtava. Tulppaanitkin ovat aitoja vaikka erehdyn niitä muuksi luulemaan. Mahat täynnä herkkuruokaa ja ilmaisia jälkiruokia talsimme koululle. Kaikki muut tulevat meitä vastaan ja se tuntuu hölmöltä. Mennä takaisin kouluun kun muilta se loppuu. Portaissa liityn kuitenkin karkkikauppaan matkalla oleviin ja valikoimme pusseihin karkkeja joita emme ole ennen maistaneet. Rahaa menee mutta en jaksa taas olla huolissani siitä. Haluan nyt vain tehdä kuten mieli ja sydän sanoo.
I always hear your happiness is real
Olen taas bussipysäkillä. Eri kun aamulla, koska tähän bussi tulee nopeammin. Niin se myös tekee, ja kapuan sisään ainoalle vapaalle paikalle bussin oikealla puolella. Nukahdan taas. En herää ennen kuin päättärillä ja se ärsyttää hetken ja pahasti. Soitan kuitenkin äidille joka lupaa hakea minut. Kävelen ostoskeskukseen, koska ulkona on niin hirveän kylmä. Katselen vähän mihin sattuu, ympärilleni. Kassalla on paljon tuttuja myyjiä töissä ja eräs toinenkin tuttu kävelee ohitseni. Täh? Käännyn katsomaan taakseni hölmistyneenä ja varmistan vielä, oliko se varmasti se keneksi luulin. Oli se. Tunnistin kengät. Tunnen pakahtuvani, koska juuri tuota ihmistä mulla on ollut ihan hirveä ikävä. En kuitenkaan enää kehtaa juosta perään, jatkan vain eteenpäin ja mietin
miksi katsoin kassan myyjiä, enkä vastaantulijoita. Pyörin ympyrää kauppakeskuksessa ja päätän rauhoittua menemällä katselemaan vähän levyjä. Taas. Lähes hypähdän kun näen että hän on myös katselemassa levyjä. Huokaan helpotuksesta ja kävelen hyllyn luokse, yllätän hänet. Hymy on juuri se, minkä toivoin näkeväni ja vastaan siihen huojentuneena. Juttelemme pitkään ja kaikki on ihan niinkuin ennenkin. Tai ainakin melkein. Asetelmat ovat muuttuneet, olemme omia itsejämme. Sillä onhan siitä jo aikaa.
En voi käsittää näitä kaikkia sattumia. Tänään todellakin nousin oikealla jalalla. Tai sitten kohtalo on sittenkin olemassa ja se päätti ottaa hetkeksi ohjat elämässäni.Sitä voi ajatella, että jos olisin muistanut kuulokkeet aamulla, en olisi nukkunut pysäkin ohi iltapäivällä, enkä tavannut tuota ihmistä. Tai jos en olisi lintsannut, olisin mennyt eri bussilla kotiin...
In a quiet corner of your mind, you will see me, you'll see me...
